Tunne, en tunne

Ku katon maailmaa.

Tunnen pelkoa.

Kenen syy.

Kuka lopult arkisest pelost työntää pois arkeen?

Jokanen yksilö valmis näyttäyy päähahmoks tärkeen.

Me ollaan lopult herkkii ihmisii.

Ei olla valmiit mistään olla viimesii.

Eksentrisyydes perimmäisyyden kaikkien jälkeen näkyy.

Ei haluta ensimmäist, joka on jonossa vapaa.

Ei haluta viimeist, joka uhkaa mut tappaa.

Rauha sulle.

Rauha mulle.

Ihan ku jotain kuiteskin absurboi pois rauhan multa.

Ollaan tekemisillään pahiksii.

Eikä sanoilla.

Kaverit yliarvostettui.

Ei takaamalla rakkaudella tullut lopult mitää heiltä annettuu.

Mä en jaksais ottaa kaikki rumaks.

Elän ajatuksis.

Muiden ihmisten rajoituksis.

Kaikki täs näyttäytyy epäsiisteydeksi.

Ettei mua huomioi kuka?

Tunne, en tunne.

Nii syväl ajatuksellani, ettei liikkuvuuteni ulkomaailmassa kulje.

Mä puhun joka päiväsest fobiast.

Unohduksessa tarinassaan, ku taustahahmon olija.

Paineet edelleen kovia, mut ei työn huolimatta mahdollisuuteen avautunut ovia.

Pakottavasta itsekkyyteen joutunut omia.

Joka ikinen saapuvaan ratkaisuun on cliffhanger.

Mis vaihees ongelmaani on alkanut olla keskeisin vaihe?

Lopult itseään johtava paimen.

Kenelt kattoo ylöspäin ku taivas on puhumaton.

Miten mä rukoilen?

Tunteen vastausta ei sanoituksiin muotoile.

Selittämätön tunne.

Joka jää tunteeks.

Menisiks mä terapiaan vai tuonne?

Kaikki vaa on harhaa.

Et epätodellisist harhoista todellisuudelle maksaa.

Jengi tuntee mut hulluks?

Sen takii muutun.

Muuttumisestani jengi muuttuu.

Rukoilen heille.

Rukousta ei mulle.

Luulee et on isompi vastuu, johon kaikki omaan taisteluni kaatuu.

Tunne, en tunne.